Kemping? Kemping?

Päivän kilometrit alkoivat olla sopivasti täynnä, kun saavuimme Raczkin kylään. Kaupasta meille neuvottiin, että parin kilometrin päässä tien varrella on "kemping", puolalaisten termi leirintäalueelle.

Polkaisimme tyytyväisinä liikkeelle kauppakassit kärryjen päälle pingotettuina. Iltapäivän sadekuuro oli jo laantumassa. Seuraavassa risteyksessä ei ollut mitään kylttejä leirintäalueesta, joten kysyimme neuvoa autopesulasta. Nuori mies puhui muutaman sanan englantia, loput ohjeista Lina yritti arvailla niiden harvojen sanojen perusteella, jotka venäjässä ja puolassa ovat samanlaisia.

Oikean tien löydettyämme jatkoimme eteenpäin, mutta kun kylttiä tai aluetta ei vain näkynyt, menimme vielä kysymään neuvoa tien vieressä olevasta talosta. Kyllä, kyllä, olimme aivan lähellä, meidän pitäisi vain palata vähän matkaa takaisin ja kääntyä vasemmalle.

Muutaman sata metriä hiekkatietä ajettuamme edessä oli kuitenkin valtava kuoppa ja kaivinkone. Tässä vaiheessa taivas repesi auki ja hetkessä olimme läpimärkiä. Syöksyimme suojaan vesimassoilta lähimmän talon pihan traktorikatokseen, jonne vanhempi mies meitä viittoi. Hetken kuluttua katoksen peltikattoa alkoivat rummuttaa vielä isot rakeet. Piha lainehti vettä ja sää ei todellakaan vaikuttanut ihanteelliselta telttailuun - etenkään, kun emme edelleenkään olleet löytäneet myyttistä leirintäaluetta.

Mies viittoi meidät sisään taloon sadetta pitämään, ja kirjaimellisesti vettä valuen astuimme arkaillen sisään keittiöön. Jos Lina ymmärsi puolan ja venäjän sekoituksella käytyä keskustelua lainkaan oikein, talossa asuivat vanha pariskunta sekä heidän poikansa. Talon emäntä keitti meille kahvit ja teet ja yritti tarjota myös keksejä erityisesti Lekalle, jota pidettiin yleisesti liian laihana.

Istuttuamme keittiössä parikymmentä minuuttia sade alkoi laantua, ja miehet lähtivät näyttämään meille tien leirintäalueelle. Olimme olleet oikeilla jäljillä, mutta tiessä ammottava kuoppa piti osata kiertää ja sen jälkeen kääntyä oikeasta risteyksestä, jossa ei ollut minkäänlaista leirintäalueen kylttiä. Kylttiä ei ollut myöskään hevostalon pihassa, johon miehet meidät opastivat. Mutta puiden välistä näkyi jonkinlaisia mökkejä, ja talon takana oli myös baari sekä terassi.

Saimme yksinkertaisen mökin yöksi  budjettiimme sopivaan noin 18 euron hintaan, ja pääsimme ripustamaan vaatteita kuivumaan ja keittelemään iltapalaa. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin taas yksi näistä meille vain pyörämatkoilla sattuneista käsittämättömistä tapahtumaketjuista, joiden keskivaiheella tuntuu, että kaikki toivo on menetetty, mutta lopussa löydämme taas itsemme kuivista makuupusseista vatsa täynnä lämmintä ruokaa. Ikuiseksi mysteeriksi jäi, miksei leirintäalue halunnut itseään mainostaa, mutta ehkä heillä oli tarpeeksi asiakkaita näinkin? (Viime yönä ei tosin ketään muita kuin me...)