Pihatelttailua

Meidät on jo kaksi kertaa käännytetty pois pienestä hotellista sillä verukkeella, että kaikki huoneet ovat täynnä, ja molemmilla kerroilla mieltämme on jäänyt kaivelemaan epäilys, ettei meille vain haluttu antaa huonetta, koska olimme niin hikisen ja vähävaraisen näköisiä. Ilmeisesti kohtalo on päättänyt, että tällä reissulla telttaillaan paljon, ja mikäs siinä, kunhan telttapaikka löytyy illalla ennen kuin totaalinen väsymys iskee. Tänään väsymys oli jo sen verran kova, että päädyimme kokeilemaan uudenlaista ratkaisua, luvan pyytämistä telttailuun maatalon pihassa. Olimme rullaamassa ulos Skaudvilen viehättävästä kylästä, jonka hotellissa ei ollut meille tilaa, kun näimme tien varressa naisen iltalypsyllä. Seurasi tiukka jarrutus ja peruskysymykset: "Do you speak English? Gavaritje pa ruski?" Rouva puhui hyvää venäjää (kuten jokseenkin kaikki muutkin, joille Lina on nämä kysymykset esittänyt) eikä nähnyt minkäänlaista ongelmaa siinä, että telttailisimme heidän pihassaan. Hänen puolisonsa, jonka tapasimme pihassa traktorinkorjaushommissa, oli yhtä mutkaton ja osoitti meille sopivan telttapaikan ladon vierestä. Meille selvisi pian, että pihapiirissä asui pariskunnan lisäksi ainakin lehmiä, lampaita, koiria ja kissa, ja lisäksi konevarastossa tuntui olevan pääskysiä ja tekolammessa kaloja. Saimme käydä sisällä vessassa ja ottaa kylmän suihkun ulkona olevasta tynnyristä, ja lopulta valpas saksanpaimenkoirakin vakuuttui siitä, ettemme olleet uhka perheen hyvinvoinnille ja lakkasi haukkumasta. Mutta mikä oli todennäköisyys, että kaikista liettualaisista maalaistaloista onnistuimme valitsemaan majapaikaksemme juuri sen, jonka isännän toinen jalka on amputoitu samana vuonna kuin Kaisan? Ehkä sama kuin se, että aikaisemmin Virossa pystytimme leirintäalueella telttamme samalla proteesipajalla asioivan suomalaisen käsiamputoidun viereen… Pyörämatkoilla kaikki on mahdollista.